Kriittinen korkeakoulu / 2. teksti

LUMISADE  

(Kirjoitettu parissa päivässä luovan kirjoittamisen intensiivikurssilla 8/2023. Lopussa palautetta ja mietteitä tekstistä.)

Saima heräsi hiljaisuuteen jonka rikkoisi vain kitinä, kolina ja välkkyvä valo joka ei välky enää. Epäsuhtaisena myttynä ambulanssin takaosan etuosasta ohuen seinän erottamana ohjaamosta jossa oltiin ihan hiljaa. Pitkin kehoa vyöryy kivun aaltoja ja sydän lyö kovemmin kuin koskaan. Kovemmin kuin alttarilla kirkkaan valon tulviessa kapeista ikkunoista, Saima ajattelee Marttia. Aika muuttui lakanaksi korkeiden mäntyjen lomassa, ylhäältä päin katsottuna valkea lautta kiemurtelevalla, syksyisellä tummalla joella. Vasen käsi roikkui lautan reunan yli viistäen kylmää mustaa tietä tai vettä, Saima kierähti takaosan letkujen, lääkkeiden ja muun romun yli. Huutaa tai haluaisi huutaa kuin joskus kaikelle maailmalle kauniina yöttömänä yönä (vaikka lumisade oli alkanut jo tovi sitten).

Toinen jalka ei liiku, toinen käsi ei liiku, ohennettu nopeasti juokseva veri lämmittää takaraivoa, hän yrittää työntää vääntynyttä ovea auki. Hakkaa sitä, huutaa sille mumisevalla ja korisevalla äänellä, pyytää armoa ja käy makaamaan esineiden päälle ja päättää antaa olla, antakaa minun olla. Takaovet repäistään auki ja kaksi miestä puhuu kovaan ääneen ilman sanoja. Kuolemanhiljaista, kuulokoje. Martti.

”Ajattele miten hieno hiuspinni vaikka onkin vääntynyt, punainen perhonen ja kaikki. Harmi, että kuoli, oli vielä niin nuori.”

”Laita se nyt vaan sinne laatikkoon, ihan sairasta, sulle tulee tästä jossakin vaiheessa seurausta. Viimeistään taivaan portilla, kun aika on kortilla.” 

”HA73, hälytystehtävä luokka A. Nuorehko mieshenkilö juossut lasin läpi, hengitys pinnallista, verta kaikkialla, lääkäri paikalla.”

”Se siitä sitten, nasta lautaan ja menoksi. Mummolle vähän kyytiä, tuleekohan huutia.”

100 metrin korkeudesta kiitävä ambulanssi näytti välkkyvältä väriläiskältä kiemurtelevien valkoisten pisteiden jonossa jotka jakaantuivat kuin lumiauran edessä vaikka lumisade oli vasta alkanut. 50 metrin korkeudesta rakennuksia ja ihmisiä, ei vielä koiria eikä kissoja. Aivan läheltä liitäessä väreileviä sävyjä, ambulanssi kiitää sataa ja tuhatta yli suojateiden, risteysten ja lumihiutaleiden. Hetken näyttää siltä, että välkkyvä (tai vilkkuva) valo jätättää ja piirtää suihkuvanan, aikasiirtymän, paluun tulevaisuuteen. (Se ei ole totta, hälytystehtävät tapahtuvat juuri kyseisessä hetkessä vaikka niiden jälkeen ei joskus ole enää yhtikäs mitään hetkiä.)

”Kelaa nyt tätäkin (puisesta vanhasta, punertavasta sikarilaatikosta jota säilytettiin penkin alla) ihan ruttuun mennyt sormus. Joku huumehyypiö, sisällä muuten lukee vuosi 1978 ja kirjaimia, on varmaan kultaa ja nyt tyyppi multaa.”

”Laita nyt sekin vaan pois, pois” (työntää kädellään ja katsoo sivulle, katsoo eteen ja huutaa ja murskautuu joka luu).

Lumihiutaleet leijailivat yksittäin (joskus kietoutuneina toisiinsa) harmaalta hieman sävykkäältä taivaalta, vähitellen ja väistämättä peittäen maan valkoisella hennolla kerroksella. Talvinen pakkaspäivä, kadonnut hiljaisuuden verho. Matalia muuttuvia ääniä, nastarenkaiden huminaa, jarrujen kirskuntaa ja sireenin ulvontaa. Kirkkaan sininen horisontti huutaa kilpaa loputtomiin ulottuvien lumisten peltojen kanssa, jossain heilahtaa puu varistaen kaiken pois. Korkeudesta kolaripaikan risteys näytti sotkuiselta ristiltä valkoisessa maisemassa. Keltaraidallinen vilkkuva laatikko ja tumma kallis suorakaide. Ylt’ympäriinsä rojua, pirstaleita ja maassa makaavia, maassa seisovia ja maassa juoksevia henkilöitä sekä taakse kerääntyvä monivärinen, metallinhohtoinen jono. Valaistuneita kasvonpuolikkaita, 112.

“Tuuli heilauttelee päätä, pilvien varjot vyöryvät pitkin jäätä. Tuuli heilauttelee päätä, pilvien varjot vyöryvät pitkin jäätä.”

Laura toisteli lausetta etupenkillä silmien avautuessa, valojen välkkeessä. Se alkaa ja loppuu tähän, hän ajatteli ja tuijotti turvatyynyä joka näytti likaiselta lumikasalta (vaikka lunta ei edelleekään satanut kovin paljon), riuhtoen samalla rintakehää puristavaa turvavyötä. Jukka oli kuollut, kahdenkymmenen metrin päässä raahautuu mies maata pitkin jättäen jälkeensä tumman vanan kuin joen. Savua, sirpaleita ja hiljaista huutoa, hyvin hiljaista vielä ohikiitävän hetken. Laura potkaisee, sammuttaa välkkyvän valon ja vaipuu takaisin.

Ne miehet juoksevat yht’äkkiä pois ja Saima jää makaamaan kylmälle, jostakin syystä lohduttavalle tielle. Lumi vaikuttaa suurelta aaltoilevalta lakanalta ja nousee ylös, kaatuu. Nousee ylös ja autojen valonheittimet piirtävät pitkän varjon kuin mustan valon majakka. Jalka raahautuu, lumisade yltyy. Martti ei sanonut mitään tai oikeastaan sanoi, mutta ei sillä hetkellä vaan sitä ennen. ”Katso tätä kauneutta, puita ja tuulta, kaikkea mitä on.” 

Saimakin lyyhistyy, joku juoksee taas ja huutaa. Laura mätkähtää alas ovesta ja huutaa, kuten niin monet muutkin. Hän lähtee konttaamaan ja tapaa päämääräämättömällä matkalla liikkumattoman hahmon (jos nostaisi korkeuksiin jäisi maahan vain tumma jälki). Laura huutaa taas ja kääntää käpertyneen Saiman selälleen ja huutaa taas apua, defibrillaattori.

Ryppyisellä, lisää rypistyneellä, kauniilla kaulalla roikkui vielä hetki sitten patinoitunut kultainen sydän jonka kääntöpuolella luki tietysti Martti. Hetken päästä Laurakin kuolee käsi nyrkissä, kaikki kuolevat joskus ja lumisadekin yltyy mittaamattomaksi ja peittää varmasti kaiken. 

“Hätäkeskus, kuinka voin auttaa?”

“Rintaa puristaa, sydän ei tahdo lentää, nousta tuulen selkään.”

“Voitteko rouva toistaa, en saanut ihan selvää”

“Makaan lattialla, vesihana jäi auki ja en pääse ylös. Luulen sydämen taas temppuilevan omiaan. Hölmö nuori sydän, heh.”

“Lähetämme teille ensihoitoyksikön eli ambulanssin, se tulee noin puolen tunnin päästä.”

“Ei minulla niin hätää ole, pääsen kyllä hetken päästä varmasti ylös, ettei se ambulanssi tule turhaan jos joku muu tarvitsee sitä enemmän ja kuolee, koska se on täällä ja minulla ei olekaan oikeasti hätää. Olen yksin ja joillakin voi olla lapsia ja perhekin. Ettei se olisi virhe.”

----------

Jälkisanat:

Tämä toinen teksti olikin ensimmäisen jälkeen mahis hieman laventaa ilmaisua ja se hieman levähti näin jälkeenpäin luettuna. Ehkä kikkailin liikaa, ehkä en. Joka tapauksessa tematiikka ensihoitajista, kolarista ja onnettomuuspaikoilta pöllityistä muistoista on osa mun tulevan romaanin ydintä. Tehtävänä oli dramaattisuus ja virhe. Tehtäviä luonnehdittiin kyllä laajemmin, mutta ei niitä enää kukaan jaksa vatvoa. Saatesanoistani:

"Moi. Hiukka ylikierroksilla käyn joka näkyy myös kirjoittamisessa. Siksi myös jätin tämän tekstin jo, tosin nyt kun luin sen pari kertaa läpi niin olen ihan tyytyväinen. Jotain sain taas välitettyä ja kieltä venytettyä.. Jäi varmaan kielioppivirheitäkin, tosin ehkä niille annetaan armoa tekstin muodosta johtuen.."

Opettajalta tulikin tärkeää palautetta ja edes jonkinlaista ymmärrystä, pari otetta:

"Lumisateessa kuvaat kaoottista ensihoitoyksikön eli ambulanssin maailmaa vähän kaoottisella tyylillä, joka ilmenee kielellisten elementtien irtonaisuutena kuten yllättävinä kielellisinä yksityiskohtina, esim. "kitinä, kolina ja välkkyvä valo joka ei välky enää." ja runsailla sulkeisiin sijoitetuilla lisäyksillä. Kokonaisuudesta on kai tarkoituksella hankalaa saada selkoa, sen verran teksti vastustaa lukemista ja yksiselitteistä tulkintaa. Se mikä ymmärtämisessä menetetään, se saadaan kertomisen ilon aistimisessa. Saatteessa mainitset, että ylikierrokset näkyvät tekstissä."

"Toistuva lumisateen kuvaus on kaoottisuuden vastapainoksi yhtenäisyyttä luova tekijä. Lumi sataa kaikkialle, lumi käärii kaiken valkoiseeen vaippaan. Tämä ei uskoakseni ole parasta mihin kykenet eikä tämä muokikailemalla tai korjailemalla sellaiseksi muuttuisi. Niinpä en vaivaa sinua korjausehdotuksilla (jotka olisivat luovaa irtonaisuuteesi pyrkimistä  typistäviä.)"

Kirjoitin vastauksen opettajan antamaan palautteeseen:

"Kiitos rakentavasta palautteesta, hyviä huomiota ja korjausehdotuksetkin otetaan huomioon seuraavassa tekstissä, täytyy löytää enemmän balanssia irtonaisuuden ja luettavuuden kanssa. Tätäkin tekstiä piti korjailla vaikka kuinka, mutta en tavallaan löytänyt siitä enää korjattavaa, koska se olisi jotenkin mennyt rikki. Jotenkin kivan epätäydellinen, moniääninen laulu. Ja tietty eteenpäin vaan!

Välillä tosiaan kirjoittaminen lähtee lentoon ja synnyttää mielenkiintoisia ratkaisuja, tavallaan riemua itsessä. Aika puurtamistahan se yleensä on. Yritän toki tällä kurssilla kirjoittaa hieman vapaammin, lennokkaammin ja tekstien mittakin kannustaa siihen. Ei tartte pohtia mitä tapahtuu sadan sivun päästä..

Ajattelin juuri kaoottisuuden sopivan aikamoiseen menoon jota ensihoitoyksiköillä. En kyllä ole mikään alan asiantuntija, mutta minulla on kehitteillä pidempi romaani siitä, tämä olikin eräänlainen spin-off, välähdys joka siis kirjoitettu ihan omanlaiseksi hässäkäkseen.

Jotenkin kyllä yritin vähän liikaa eli saada mukaan monta persoonaa ja virhettä, virhehän oli myös ambulanssihenkilön muistojen kerääminen onnettomuuspaikoilta (joka onkin yksi romaanin pääjuonteista), tai ei se siis varsinaisesti ole virhe, mutta sillä oli seuraamuksia eli kolari. Ja tekikö Saima kuitenkin lopussa virheen, koska soitti, lähti ja kuoli ambulanssin mukana. 

Lukijan hämäämistä kyllä hieman tarkoituksella aikajanan ja lauserakenteen sekoittamisella ja osin myös nopean kirjoittamisen seurauksia. Kuten myös loppusoinnut ja ekan tekstin tavallaan pseudorunot. Jotain itselle eteenpäin vievää yritän hakea sanojen, merkitysten maailmasta taas ja just hyvä tämä kurssi siihen!"