Kriittinen korkeakoulu / 1. teksti

LENNOKKI  

(Kirjoitettu parissa päivässä luovan kirjoittamisen intensiivikurssilla 8/2023. Lopussa palautetta ja mietteitä tekstistä.)

Vaaleanvihreä B6. Ei taaskaan yhtään mitään uutta, rasti. C4 hieman liikettä, selvästi uusi punainen mekko. Harmaa A2 myttynä vuoteessa, ilmeisesti ollut taas yövuorossa. Harmaa E9 sinne tänne kurkottavat sälekaihtimet edessä (poikkeuksellista), paksu viiva. Sinertäväreunaiset ruudut täyttyivät merkinnöistä ja tarpeen vaatiessa huomioista.

Erik seisoi vakaasti märällä, kiiltävällä ja lehtien liukastamalla kalliolla. Suuret jo tummenneet puut huojuivat ja humisevat lähes samalla taajuudella jotakuinkin soljuvan liikenteen kanssa. Oli myöhäinen alkusyksyn ilta, tummanpunaiset retkeilyhousut liimautuivat ihoon, viimeinen matala valo piirsi maisemaa. Se tuntui hyvältä, taas. Matka kalliolle kulkee kahdeksan kadunkulman kautta, puolipyöreitä ja neliskulmaisia porttikonkeja, ruutuikkunoita, muutamia puita ja puoteja sekä väisteltäviä kaupunkilaisia vetokärryineen. Muka trendikäs kahvila nimeltään The Kahvila ja baari sekä vanha koulumainen rakennus jossa on kuulemma sotien aikaan toiminut sairaala ja nyt mikä lie pakolaiskeskus, Erik ajatteli taas ääneen. Se on minun paha tapani, mutta omani hän sanoi hiljaa.

    

"Kaupunki elää, sykkii, kohoaa ja lankeaa" Erik kirjoitti havaintojen lisäksi. "Se on kuin sydän, joka jatkaa lyömistä, vaikka olemme rikkoutuneita. Se on kuin joki, joka soljuu eteenpäin, vaikka olemme kadonneita. Se on kuin uni, joka jatkuu, vaikka olemme heränneet."

Erikillä oli moneen suuntaan käpertynyt ruutuvihko, hänellä oli kiikarit (jotka olivat pienessä keinonahkaisessa kotelossa ja joista oli kyselty, sydämentahdistimen patterikotelo oli aina hiljentävä vastaus) ja pienet maailmalta suojaa tuovat viikset. Syvälle painettu hikirantuinen vaalea lippalakki, tumma takki, isot konkelojalat ja harveneva kuontalo. Keski-ikäistyvä mies, hän ajatteli, mutta kuitenkin runoilja ja ihmistuntija, erityisesti. Ruutuvihosta hän täsmentäisi sen olevan jo sadaskahdeskymmenesseitsemäs.

Hänellä oli tapana kävellä reippaana aamupäivisin samaisen kauniin ja vanhan kaupunginosan katuja, tervehtiä monella tavalla tuttuja ihmisiä ja kysellä kuulumisia. Usein hänestä tuntui pahalta se, että häntä ei mukamas tunnettu, vastauksena oli vain tyhjiä katseita. Pahinta hänestä oli se, että vastaantullut katsoi ohi ja etsi toista ihmistä. Erik päätti muuttaa suuntaa ja hyppäsi kirkasta valoa heijastavan vesilätäkön, lätsähtäen sen reunaan. Koira haukahti, naurahti tai siltä se kuulosti. “En pidä koiristakaan.”

“Perkele, minähän tiedän miksi kävelijä on noin äkäinen” (en siis minä), taisi olla huonosti nukuttu yö taas, ajatteli Erik ja päätti jatkaa matkaa katsomatta enää eteenpäin, kenkien jättäessä askel askeleelta heikkenevät märät jäljet. Niinä hetkinä hän tunsi sydämensä särkyvän, kuin se olisi pudonnut syvälle kaupungin kylmälle kadulle tallottavaksi, littanaksi. Eräänkin kerran hän seurasi tällaista vähäpätöistä kohtaamansa ihmistä läheiseen kahvilaan ja istui viereiseen pöytään, viereiselle tuolille, tilasi tismalleen saman kahvin ja pullan kovalla äänellä, odotti kuulokkeet päässä ja lähti pois.

Seuraavana päivänä hän pyyhki vihosta hitaasti sinisen, vähäpätöisen asunnon koordinaatit D6 lopullisesti pois ja kirjoitti: "Kaupunki riehuu ja vaikeroi ja horjuu", Erik mutisi samalla, äänensä täynnä sekä raivoa että murhetta. "Se on kuin sydän, joka lyö liian kovaa ja yksinäisesti, vaikka olemme kadonneita, pettymyksen varjostamia metsiä.” Erik siveli viiksiään ja murahti tyytyväisenä. Kylpyhuoneen peilikaapin hyllyt ovat täynnä täsmällisesti aseteltuja vahapurkkeja järjestyksessä ja ylhäällä kulkee tiekartan tapaan aakkoset, vasemmassa laidassa numerot.

Hän oli taas kalliolla, aurinko lämmitti vielä ja poltti puhki lipuvien pilvenriekaleiden reunat. Tämä on hänen kahdeksaskymmenesneljäs vartiovuoro tänä vuonna. Katse lipui kuin merikapteenilla sataman lähellä ja vihko täyttyi tutuista merkinnöistä. E9 on nostanut vihdoin sälekaihtimet ylös. Hän katsoi asuntoa, näki kirjahyllyt, halvan (tietyssä auringon tulokulmassa ihan säihkyvän) kristallikruunun ja kuihtuneet kasvit. Päivät kuluivat ja asunto pysyi hiljaisena. Hän selaili vihkoansa ja sen mukaan asunnossa asui vanhahko pariskunta jolla oli ollut ainakin seitsemän riitaa tänä vuonna, eleistä päätellen. Erik oli ollut kuulevinaan huudon ja tavaroiden lentelyn tuottamat kolahdukset, räsähdykset ja kilahdukset vaikka vanhan talon paksut seinät pitivät kaiken sisällään. Erik kirjoitti:

“Yhdessä ikkunassa lapsen likainen kädenjälki, toisessa himmeästi palava kynttilä, kolmannessa kuihtuneita kukkia ikkunalaudalla. Tarinoita kuin lumihiutaleet talvella. Minä katson, minä muistan. Jokainen askel, jokainen hengenveto.”

Muutaman päivän päästä Erik oli perinteisellä aamupäivän kävelyllä, väistellen taas koiraihmisiä jotka eivät pidä hänestä, tai siis koirat eivät pidä hänestä eikä hänkään niistä. Nyökyttelyä ja muutamat päiväntoivottelut, se on jo hyvä saldo, ajatteli Erik. Harmaan rapautuneen talon edessä oli ambulanssi valo välkkyen, rappukäytävästä tuotiin paareilla puolittain roikkuvaa mustaa säkkiä. Vanha rouva voivotteli ja toivotteli. Poliisiauto valui yhtä hitaasti paikalle kuin kallion alla olevaan hiekkaan kengänkärjellä vedetty puro, hän kirjasi ajatuksen vihkoonsa ja lähti ylös, josta näkisi asunnon sisälle.

Kalliolla oli nuori vaaleahiuksinen poika lennättämässä suurta lennokkia, juuri samalla korkeimmalla puiden suojaamalla kohdalla. Joskus Erik ajatteli kallion pienen syvennyksen olevan hänen kuluttuma, merkki hänestä joka jää. Erik kääntyi pois ja laskeutui varovasti kallion alla olevaan puistoon ja istahti odottamaan pandan muotoiselle leikkitelineelle joka notkahti hänen painostaan. Syystuulen puuska tarttui lennokkiin, se teki muutaman laajan kaaren väistellen oksia, osuen melkein taloon ja menetti korkeutta nopeasti. Lennokki tipahti hiekalle Erikin lähelle ja poika huusi. Erik huusi takaisin sanoen lennokin olevan ehjä ja lähti viemään sitä ylös. Hän kaatui liukkaalla kalliolla ja rysähti lennokin rusahtaen, poika nyyhki kuin kitisevä keinu ja asemapaikka oli taas vallattu. Minähän osaan, mutisi Erik ja kaivoi teatterikiikarit takin liepeestä.

----------

Jälkisanat:

Eka teksti on aina eka teksti. Kauhea paine ja hiukka näyttämisen halukin, itselle ja muille. Ei myöskään aavistusta siitä, miten otetaan vastaan ja mikä kurssin muu taso on ja miten saada itseä niskasta kiinni keskellä kesää, merta. Hyppy tuntemattomaan sadalla kierteellä. Kirjoittaminen lähti kuin lähtikin liikkeelle ja pyörittelen tässä mulle läheistä tarkkailun ja osallistumisen tematiikkaa. Ja ihan hyvä, palautteen mukaan. Huh!

Palautetta opettajalta:

"En tiennyt, että osaat kirjoittaa näin hyvin, olet ollut siitä vaatimaton. Tämän perusteella vaikuttaa, että kuljetat tarinaa todella sujuvasti ja sinulla on liiallinenkin itsekritiikki ja  iseohjauuvuus, joten et varmaan ole kovin riippuvainen kommenteistani?

Olin vaikuttunut tästä kielellisesti, sekä sinun omasta tekstistäsi, että Erikin runollisista havainnoista, jotka toivat esille hänen persoonaansa vielä muusta tekstistä irrallisena. Erik oli henkilönä onnistunut ja uskottava. En tiedä, miksi koin hänet niin pelottavana ja jotenkin psykopaattisena tarkkailijana kiikareineen, vaikka hän oli aivan n  perusrunoilija, joka kirjaa havaintojaan. Siitä tuli ihana vieraannutus, että muistiinpanojen tekeminen ihmisistä pelotti niin, tuttu muuttui oudoksi, varsinkin niillä main kun hän tarkkailee kiikareillaan ambulanssia ilmeisesti ilman tunteita, vain kiinnostuneena havainnoimaan. Lopussa aloin jo odottaa, että hän pian itse tappaa leijaa lennättävän, viattoman pojan."

Osa vastauksestani:

"Moi, kiitos hyvästä ja kannustavasta palautteesta! Oot kyllä just oikeilla jäljillä havaintojen suhteen ja on tärkeetä, pystyin siis välittämään jotakin. Fiiliksiä, näkemistä. Karsin tekstistä kyllä pois hieman epäolennaisia ns. kammottavuuksia, oli alunperin kierompi ja tunteettomampi Erik. Tosin tekstin mitankin vuoks joutui karsimaan, kun kielikuvat alkoi hieman laukkaamaan.. vieläkin siinä sellaisia joita en halua enää tänään lukea.. :)"

"Osaan kyllä kirjoittaa jollain tavalla, se on jotenkin helppoa ja samalla tosi vaikeeta just oman ylikriittisen asenteen vuoksi. Tietty siinä painaa kaiken maailman ilmaisu eli taide jonka parissa viettänyt suurimman osan elämästä."

"Irrottautuminen kuvien maailmasta on ollut aika rankkaa. Mun kirjoittaminenhan on ihan top-secret projekti, siitä ei perheen lisäksi oo tiennyt kuin kaksi ystävää. Nyt tietty muutama lisää, kurssin myötä. No, tää on aika epäolennaista, mutta kuvaa sitä miten tosissaan ja peloissani olen. Ja innoissani ja kuolleena usein. Siksi just myös niin siistii kirjoittaa!

Mun teksteissä näkyy ehkä myös runouden arvostaminen / harrastaminen sekä tietty ja toivottavasti kuvallisen ilmaisun viitta. Kiva kun tykkäsit just Erikin pseudorunoista, se oli vähän kikkailua ja etäännystä sekä helppo tapa tuoda lyhyessä tekstissä sisäistä maailmaa.

Joka tapauksessa tiesin, että tää palaute on mulle tavalla tai toisella tärkeää. Myönnän päivittäneeni kurssin sivua koko päivän palautetta odottaessani. :)"

Kurssilaisen palautetta:

"Sulla todella on sana hallussa! Olin jo ekan tekstisi jäljiltä niin ällistynyt , etten osannut sanoa mitään. En pysty erittelemään kaikkea vaikutusta, koska olen niin syvällä omassa räpellyksessäni, etten löydä sanoja. En voi jakaa omaanikaan, koska sen aihe on tässä vaiheessa arka ja mulle toistaiseksi vaikea. Se liittyy sairauteen. Halusin kuitenkin kertoa sinulle, että mielikuvituksen ja sanan lento ja tarinallinen kekseliäisyytesi ovat verrattomia  ja tuottavat lukijalle suurta nautintoa. Olisin halunnut muotoilla tämän viestini persoonallisemmin, mutta juuri nyt en siihen veny. Intoa edelleen!"