Kriittinen korkeakoulu / 4. teksti

TIIKERI  

(Kirjoitettu parissa päivässä luovan kirjoittamisen intensiivikurssilla 8/2023. Lopussa palautetta ja mietteitä tekstistä.)

Tämä ei ole mitenkään erityinen aamu, ihan tavallinen kaikkine toimenpiteineen, jotka hän päätti aloittaa tuttuun tyyliinsä kuten jokaikinen päivä, tasan kello yhdeksän. Kylpyhuoneen pienellä, moitteettoman kiiltävällä pöydällä oli hyvin täsmällisessä rivissä hammasharja, viiksivaha ja vesilasi sekä kaikki lääkepurkit korkeimmasta matalimpaan. Hammastahnaa hän ei käytä kuin harvoin, koska se vie eilisen ja eilisen eilisenkin pois. Eilinenkin tosin oli hyvin samankaltainen tämän päivän kanssa jollei eräitä poikkeamia lasketa ja ne eivät olleet merkittäviä.

Hampaita harjatessaan hänellä oli tapana kävellä lattiasta kattoon ulottuvan ikkunan äärelle ja käännellä päätään hitaasti, hammasharjan tahdissa. Ikkunasta näkyi kaukana alhaalla kiemurteleva tie, kaksi muutakin pehmeää aamunvaloa heijastavaa tornitaloa ja koko pelastettavissa oleva maailma, hän ajatteli. Taivaanrannan kirkkaassa vääristymässä näytti lentokone lentävän poikkeuksellisen matalalla, aivan kuin se olisi matkalla lopulliseen tuhoon. Toisen minuutin alkaessa hän kuitenkin huomasi lentokoneen olevan ihan normaalilla korkeudella, pilvilinnojen muodostaessa loputtomia kuvioitaan, lohikäärmeistä nallekarhuihin. Janne käveli hieman pettyneenä takaisin kylpyhuoneeseen ja katsoi ensimmäisen kerran peiliin sekä sipaisi vahaa viiksiin unohtamatta kahdeksaa erilaista lääkettä. Tästä tulee hyvä ja merkittävä päivä, hän ajatteli.

Marketta lähti pyöräilemään aamulla noin puoli kymmenen aikaan kohti työpaikkaansa joka sijaitsi kantakaupungista itään, uudehkojen tornitalojen lähettyvillä. Valkoinen pyöräilykypärä, punainen pyörä ja tummansiniset pyörälaukut, elokuun aamupäivän hehkuva aurinko ja jo herännyt kaupunki. Ylittäessään siltaa, kaukana roikkuivat matalalla pilvet, veden varjo.

Ennen pukeutumista Janne käveli asunnossaan vielä hetken, täsmälleen samoja linjoja, risteäviä polkuja. Asunnon kaikki kolme huonetta oli sisustettu runsaasti, kuin entisaikojen kartanossa ja olohuoneen suuren rokokoo-piirongin päällä, millilleen keskikohdalla oli tumma koristeellinen ruukku, tuhkauurna. Janne teki uurnan edessä syvän kummarruksen kuninkaalliseen tyylin, silitti samalla myötäkarvaan seinällä roikkuvaa valtavaa gobeliinia jossa loikoili lempeän oloinen tiikeri. Hän otti uurnan varovaisen varmasti käsiinsä ja palasi takaisin ikkunan äärelle. “Katso nyt tätä maailmaa, se ei ole enää samanlainen, kaikki on menetetty jollei joku tee jotain” hän puhui korostuneen rauhallisesti. Sen jälkeen tasan kaksitoista askelta keittiöön ja uurnan punnitseminen vaa’alla, koska sen perusteella pystyi päättelemään ilmankosteuden ja päivän vaateparren sekä varmistamaan äidin olevan yhä täysin olemassa.

Pukeutumisen jälkeen Janne loikki notkeasti kaikki 18 kerrosta alas, hidastaen joidenkin ovien kohdalla, nuuhkien asunnoista mahdollisesti tulevia mielenkiintoisia tuoksuja. Jos talossa sattuisi tulipalo, hän ainakin osaisin reitin alas. Reitti on helppo, “mutta entäs sitten, kun on savua ja tulta ja pakokauhuisia ihmisiä säntäilemässä sinne tänne koirineen ja lapsineen, ainoastaan minä osaan pelastaa kaikki” Janne murisi hiljaa. Samalla hetkellä pyörä lipuu kaimaanin lailla läpi aamun kosteiden puistojen, tummuneiden lehtien ja viimeisten laulavien lintujen huomassa. Risteyksiä, kaikenvärisiä autoja ja taloja.

Hyvä paikka oli uuden kauppakeskuksen itäinen sisäänpääsy, reitti sinne koukkasi kiveystyömaan vuoksi suuren lasioven vierestä. Siinä se oli, suurenmoinen mahdollisuus nähdä pään kolahtavan, lasin helähtävän. Hän rientäisi pelastamaan ja lohduttamaan, se vasta olisikin merkityksellistä. Vasemmalta käveli tai oikeastaan laahusti, kuten Janne asiaa kuvaili mielessään, nuorehko mieshenkilö kännykkä korvalla, katse harhaillen pitkin kadun halkeilutta betoniruudukkoa jossa siellä täällä kasvoi kuivunutta heinää, aivan kuten aavikolla. Henkilö lähestyi hitaasti lasiovea joka avautui välillä äkillisesti, juuri sopivan säännöllisen epäsäännöllisesti kuin kohtalokas tuulenpuuska. Janne jännittyi, katse terästyi viiruksi ja kaikki tuhannet lihakset olivat hälytystilassa. Viime hetkellä, ennen törmäystä ja pelastavaa loikkaa, henkilö kääntyykin toisaalle ja Janne lösähtää läheiselle puupenkille täysin voimattomana.

Seuraava saalistuspaikka sijaitsi keitaan äärellä, huojuvien palmupuiden katveessa, kuivuneen jokiuoman luona. Pensaikko toi suojaa aavikkotuulilta ja kaukana ylhäällä lentäviltä erivärisiltä, suhisevilta korppikotkilta. Janne kyyristyi taas odottamaan kärsivällisesti viiksienkään värisemättä, mutta mitään ei tapahdu tai oikeastaan tapahtuu, mutta ei juuri sillä merkittävällä tavalla jolla olisi merkitystä. Janne nousee ylös, varistelee lentohiekan pois ja lähtee kahville. Toisaalla, lähistöllä pyörätien ylittää siili, muutama etana ja yöllisen sateen muodostama pieni vesilammikko lätsähtää renkaiden molemmille puolille kastellen samalla hieman housunlahkeita, hiukset hulmuavat kypärän alta ja taivaalla lentävät kaikenlaiset asiat tuntuvat jähmettyneen paikoilleen.

Janne kävelee, taas kahdella jalalla, ettei kiinnittäisi liikaa huomiota. Läheisellä pyörätiellä on tiukka mutka ja juuri kaarteen lakipisteessä on liikennemerkki joka on käännetty sivuun sen vuoksi, ettei siihen vahingossa osuisi. Hän kääntää merkin takaisin poikkisuuntaisesti pyörätien kanssa ja menee makaamaan eksoottisesti tuoksuvan pensaan katveeseen, kiihtynyt hengitys tasaantuu ja kiihtyy uudelleen. Kaukaa lähestyy punainen polkupyörä ja pientä matkaa ennen tärkeää hetkeä Janne alkaa yhtäkkiä ajatella äidin rikkonaista elämää, liehuva pyöräilijäkin muistuttaa hänestä. Kymmenen metriä enää ja Janne päästää kovan, kimeän sähisevän äänen varoitukseksi ja juuri ennen törmäystä hän tekee pitkän vaakasuuntaisen ilmaloikan suoraan pyörän alle. Kaikki kieppuu, kirskuu ja vinkuu, hän pyörähtää monta kertaa ympäri pään kumahdellessa ja rusahdellessa. Marketta ehtii vain huutaa puolittain kunnes lentää ohjaustangon yli käden katketessa, jalan vääntyessä, kypärän naarmuuntuessa kuin terävien kynsien jäljiltä. Janne avaa muutaman minuutin päästä silmät ja kääntää varovasti päätään, vieressä makaa hiljainen hahmo hiukset levittäytyneinä kauniisti asfaltille ja taivaalla ei näy enää yhtään lentokonetta tai muuttolintuakaan. Lempeä tiikeri, ajattelee Janne ja sulkee silmät merkityksellisesti.

----------

Jälkisanat:

Ensimmäinen viidestä kurssitekstistä jonka kanssa tuli hieman pettymys ja semimasis omaan ilmaisuun ja en pystynyt lukemaan sitä uudelleen pariin päivään. Jotenkin hyvä tematiikka hajosi matkalla jälleen määrämitan rajoituksiin (6000 merkkiä) ja kerronnan ratkaisut piti tehdä nopeasti, loikkien. Tästä on kyllä monet tykänneet ja minäkin pikkuhiljaa eräänlaisena hieman mystisempänä kokeiluna ja yhtenä osviittana tulevaan. Kuten kirjoitin saatteeksi:

"Moi, tässä ohessa neljäs tekstini. Henkilökohtaisena tavoitteena oli kirjoittaa pidempiä lauseita ja kappaleita sekä päästä dialogista eroon. Sekä vähentää runollista ilmaisua, mitä on tullut viljeltyä muissa teksteissä. En siitä tosin pääse varmaan koskaan eroon, niin syvällä se on. Kiirehän tänkin kanssa tuli, meri puoleen huusi. Vaikutti vielä tänään hieman välityöltä, mutta onnistuin kuromaan tematiikkaa hieman yhteen ja kehittelemään lopunkin jotakuinkin kantavaksi. Tyssäsi taas vähän määrämitan rajoituksiin, toisaalta helpotuksen huokaus ettei tätä tällä kertaa enempää. Turnausväsymystä siis hieman, mutta loppuun saakka kunniallisesti."

Yksi kurssin opettajista (palautteen antaja vaihteli) löysi tunnelmaa ja on oikeassa rakenteesta, tässä parit lainaukset:

"Koska tekstissäsi on sen verran arvoituksellinen luonne, niin kuvailen tässä vähän lukukokemustani, niin voit siitä itse arvioida, menikö jakeluun yhtään siihen malliin kuin ajattelit.

”Tiikeri” alkaa kuvauksella korkeassa rakennuksessa sijaitsevasta asunnosta ja sen järjestelmällisyyteen taipuvaisesta viiksekkäästä asukkaasta, jonka päivät muistuttavat toisiaan. Onnistut luomaan hyvin mielenkiintoisen tunnelman, sellaisen aamurauhallisen, maailmaatarkkailevan, jotenkin ehkä vähän stoalaisen fiiliksen. Ollaan niin kuin jossain Redin korkeuksissa olevassa huoneistossa, josta aukeaa näkymä Kulosaaren sillalle – jotain siihen malliin. 

Tarinassasi on kaikkiaan mainio, hieman epä- tai pikemminkin surrealistinen vire. Keskushenkilön puheet äitinsä uurnan äärellä, rituaalinomaiset toimet ja ajatukset maailmanpelastustoimista luovat suorastaan tv-sarjojen sarjamurhaajille tyypillistä tunnelmaa ja aavistelua."

"Tiikeri-Janne murisee loikkiessaan alas rappusia, ja jollain lailla tämän tunnelma tuo mieleen eteläkorealaisen Parasite-elokuvan, olkoonkin, että asutaan korkeuksissa eikä kellarissa. Tiikeri etsii ”pelastettavaa” ja lukijan kohtalo on olla samalla jännittynyt, samalla epätietoinen – mitä ihmettä on tekeillä? Tiikeri vaeltaa viiksikarvat väristen keitaan äärelle, palmujen katveeseen ja maisema ja tilanne saa näin lisää surrealistisia piirteitä, kuten koko kertomus. "

"Mielestäni sinulla on hyvin persoonallista kuvastoa, näkemystä, tunnelmaa ja mielenmaisemaa, josta kannattaa ehdottomasti pitää kiinni ja tutkia lisää! Mutta vastaavasti sitten tarinan rungon kanssa tarkkana, jotta homma ei hajoa käsiin. Eli kulissit, henkilöt ja heidän asemansa, kaikki sellaiset pienet yksityiskohdat napakasti ja huolellisesti paikalleen, jotta tiikereillä on tilaa temmeltää."

Kirjoitin pitkän vastauksen opettajan antamaan palautteeseen joka ehkä selventää sitä mitä hain:

"Kiitos hyvästä ja analysoivasta palautteesta. Yritin tosiaan luoda tarinaan salamyhkäisyyttä alun rituaalienkin kautta eli päähenkilölle luonteen joka herättää kiinnostusta sekä pohjustaa tulevaa. Mukava kuulla, että onnistuin siinä. Minulle on tärkeää myös tehdä erilaisin viittauksia tulevaan sekä myöhemmässä vaihessa menneseen eli sitoa tekstiä myös lukijan muistissa tai alitajunnassa yhtenäiseksi. Välillä tosin aika mahdoton tehtävä onnistua jotenkin järkevästi, mutta pääsääntöisesti yritän olla aliarvioimatta lukijaa, mutta samalla tarkoituksena on luoda tekstiin eräänlaisia suvantoja rauhallisella tarinankerronnalla ja sitten taas menoksi.

Lääkepurkit viittavat Jannen mielialahäiriöihin ja kokemusmaailman vääristymiin, toki aika pieni viittaus, mutta näin lyhyessä tekstissä ei oikein pysty muuhun. Alussa yritän tuoda tiikerin ja hänen samaistumisen siihen tärkeyden esille viiksillä, gobeliinin sivelyllä sekä rapussa notkeasti loikkimalla ja nuuhkimala, hän on tavallaan tiikeri jo heti ulkomaailmassa, oven ulkopuolella. Kyse on siis kokemusmaailman vääristymistä ja samalla kirjallistes metaforasta.

Mahtavaa, että jotenkin tajusit tiikerin pointin ja juuri sen, että Janne etsii pelastettavaa tai ei oikestaan etsi vaan antaa kylmän viileästi onnettomuuksien ensin tapahtua ja vasta sen jälkeen ns. pelastaa. Janne etsii varsinaisesti ja itsekkäästi merkityksiä, kuten hän alussa sanookin äidilleen: “Katso nyt tätä maailmaa, se ei ole enää samanlainen, kaikki on menetetty jollei joku tee jotain”. Tekeehän hän, mutta väärässä järjestyksessä.

On totta, että Marketan ja Jannen reitit ja kohtaaminen jää kyllä aika pintapuoliseksi eli siihen olisi pitänyt panostaa. Yritän (taas) kertoa jotain monimutkaisempaa kuin merkkimäärän rajoitus (6000) antoi myöden. Oli myös aika kiirus taas ja paikkailin tarinaa viimeisenä iltana, näkyy myös kieliopissa sekä hajanaisissa kappaleissa, parissa siis. Karsin myös turhaan nimien käyttöä ihan viime vaiheessa joka sotki ymmärrettävyyttä varmasti vielä lisää. Onneksi sentään sain tunnelmia luotua ja juuri surrealismia hiukan. Tiikeri loikkasi mukaan tarinaan aika loppuvaiheessa tai no, ei vajaassa kahdessa päivässä oikein ollut loppua eikä alkua. Kaaosta ja kuumotusta vaan joka kyllä välillä johtaa sopivan irtonaiseen tekstiin ja kuvaelmiin, kuviin kohtauksista jossakin.

Pidin varsin ongemallisena töksähtävä loppukappaletta konseptin kannalta sekä ensimmäistä väijymispaikkaa tekstuaalisista syistä, en oikein ollut vedossa. Niitä yritinkin korjailla vaikka miten. Hieno homma, että loppu toimi edes jotenkin ja säilytti omalaisuutta.

En pystynyt lukemaan tekstiä pariin päivään, sen verran tuntui jopa luovuttamiselta heti. Mutta palautteesi oli oikein kannustavaa sekä kiinnostavaa, tiikerit loikkikoon ikuisesti! Täytyy tosiaan skarpata yksityiskohtien, paikkojen ja aikalinjojen kanssa. Onneksi tän kurssin jälkeen on enemmän aikaa keskittyä juuri rakenteisiin sekä mahdollisuus laajempiin kokonaisuuksiin. Vikan tekstin 9000 merkkiä sopiikin mulle paremmin, tosin aiheena taas monimutkainen eli pakko-oireet läpi elämän, mutta siihenkin saa kyllä ympättyä vaikka mitä, surullista, runollista, surrealistista ja kaunista.

Siirryinkin hädissäni kirjoittamaan saareen, mökille rauhaan. Sen verran pyörällä pää on tästä kuukaudesta ja toisaalta myös vahvistunut oman näkemyksen kanssa matkustaminen ajasta ikuisuuteen. Vaikea ja tuskaisakin siirtyminen kuvien maailmasta jatkuu yhä. Tästä vastauksesta tuli hieman sekava, kirjoittelin vaan ajatusvirtana. Joka tapauksessa paljon kiitoksia ja mukavaa syksyä!"