Kriittinen korkeakoulu / 5. teksti

 
MATILDA  

(Kirjoitettu parissa päivässä luovan kirjoittamisen intensiivikurssilla 8/2023. Lopussa palautetta ja mietteitä tekstistä.)

“Toi on toi hullu joka ei välitä mistään, kattokaa nyt sitä. Pelästytetään se taas, se on kyllä tosi outo, kun se ei koskaan itke tai huuda. Mennään sit taas eri reittiä ettei kukaan luule sen kaveriks.”

Matildalla oli syynsä kävellä takaperin, pitkin ja poikin kellastuvien ruoholänttien, ali virtaavien autoteiden ja välillä vaivalloisesti taaksepäin hypäten yli syksyn lätäköiden, matkalla kotiin. Oikeinpäin kulkemalla huomio kiinnittyisi kaikkeen tulevaan ja se voisi sisältää vääristymiä ja virheitä. Esimerkiksi talon yhdestä ikkunasta saattaa puuttua verhot tai toisella puolella tietä olisi neljä puuta ja toisella kolme. Kenkien alle murskaantuvia muurahaisiakaan ei näe kuin pieninä tummina, nopeasti erkaantuvina läntteinä, kuin vesipisaroina soljuvalla kiveyksellä. Näin hän ei suinkaan kävellyt aina, vain keskiviikkoisin ja perjantaisin jolloin hän oli yksin, harjoittelemassa lyhyttä matkaa koulusta kotiin.

Ihmisten kohtaaminen oli tietysti hieman erikoista, tervehdys sanottiin tavallaan vastaanmenijälle, sillä ihminen oli vain ohikiitävän hetken näköetäisyydellä, selän kadotessa pian kaukaisuuteen. Toki monet kääntyivät katsomaan taaksepäin, ihmetellen olkansa yli ja muutama oli kaatunutkin sen seurauksena. Eräänä keskiviikkona, käveltyään laskujensa muukaan takaperin tarkalleen 2478 askelta, Matilda pysähtyi kauhuissaan. Kädet tarrautuivat edestä eli takaa kiinni ja hän olisi halunnut huutaa, jos oli osannut, mutta siihen ei ollut tarvetta. Isä.

“Muistan kyllä tuon ajanjakson kirkkaasti, pienenä pelotti valot, talot, kadut ja kahvia täytyy saada, apua. Pelotti kaikki asiat jotka vyöryivät hallitsemattomasti ja jotka eivät olleet järjestyksessä ja pystyin vähän välttämään niitä kävelemällä takaperin. Vanhemmat eivät tienneet sitäkään, että nukuin usein sängyn alla, luulivat kävelyäkin vain temppuiluksi. Taivas, taivas, kun silloin törmäsin takaperin autoon näin vain taivaan, ei mitään pelättävää enää, herra varjele. Paljon kärpäsiä ja ihmisiä ja kastematojen tuoksu, muistan ja en muista, anteeksi. Isä tuli, voi hyvä isä sentään, herra varjele.”

****

“Vittu mä en jaksa enää teitä, saanko olla rauhassa kiitos. Mitä se teille kuuluu mitä mä teen ja mihin mä meen. Ja mitä te luulette, että kaikki on vaan helppoa ja tosta noin vaan niinku. Heippa.”

Matilda lähti juoksemaan kioskin kulmalla. Ylämäki oli pitkä ja loiva, kirjavien talojen ja kypsyvien ruusunmarjojen reunustama. Loppukesän lehdet ratisivat jaloissa, ihmiset kävelevät jostakin syystä alamäkeen tien vasemmalla puolella ja ylämäkeen oikella, hän ajatteli, sulki äkkiä silmät ja jatkoi juoksemista. Oli lauantai ja puolenpäivän aikaan kaupunginosa vasta heräili, se sama jossa asiat loittonevat tai lähestyvät. Metroasemalle johti kapea käytävä joka kapeni kapenemistaan ja menisi kiinni, muuttuisi läpitunkemattomaksi mustaksi jollei hän pitäisi kiirettä.

Metrossa oli kolme vaunuyksikköä, hän meni sisään keskimmäisen keskimmäisestä ovesta ja käveli etuperin metron takaosaan istuen selkä menosuuntaan. Matala valo viilsi kerrostalojen lomasta, puiden lehvät hitaan päättämättömästi ilmavirrassa. Kaksitoista naista, kolme miestä ja kaksi jotakin. Kolme punaista takkia, neljä sinistä ja kahdeksan harmaansävyistä. Viisitoista vaakasuuntaista arpea käsivarressa, täsmällisessä järjestyksessä ja punoittava poskipää. Asiat vain tapahtuivat välillä, niitä ei enää pystynyt välttämään etuperin eikä takaperinkään, kunhan kukaan ei katso tai kosketa. Joskus hän heräsi metron lattialta kippurassa, vartijat kantoivat pois kaivellen taskusta lääkepurkkeja, aina sama kaava, kuulustelu ja pahoittelu.

“En kehdannut kävellä takaperin enää vähän vanhempana, menin kyllä välillä salaa metsään. Siellä se oli jotenkin hauskaa, koskaan ei tiennyt tuliko jokin puu tai karhu tai susi vastaan tai siis taakse, joskus pelkäsin siilin tai etanan puolesta, auts ja lits vaan, hahahaa. Otatko lisää kahvia, minä muistan, katso näitä viivoja käsivarressa, lopetin ne silloin kun aloin syömään lääkkeitä ja kaikki muuttui tasaisemmaksi, ota keksi sanoi alakoulun reksi. Eivät ne näy kunnolla ryppyjen takia, tein niitä nähdäkseni hetken oikein tai jotain. Tuokaa lisää, minä osaan, olen täällä, ai missä. Väsyttää, oliko tämä tässä, kiitos. Isä kuoli, kun olin nuori, tiedätkö. Hän oli ainoa hyvä ja ymmärsi, kun en enää jaksanut kävellä etuperin enkä takaperinkään, hah. Ei minulla ole ollut koskaan oikeita ystäviä. Maitoa, kiitos ja kirjoitin runon isälle, jotenkin näin: “Kaikki huutavat ikkunat, kuuntelevat linnut ja vedenpinta peilityyni, sinä. Matka on vasta alussa ja samalla lopussa.”

*****

“Nyt kaikki herätys, herätys, aamupalalle arvon rouvat ja herrat ja kaikki muutkin. Aikaa puoli tuntia eikä mitään showta sitten tai tiedätte mitä tapahtuu.”

Vartija raahasi Matildan parkkihallin katolta syksyisenä yönä. Matildalla oli tapana, vaikeina päivinä jotka olivat lisääntyneet, kätkeytyä ensin parkkihallin perimmäiseen nurkkaan ja hämärän saapuessa kivuta katolle, kaupungin valoja heijastavien taivaankaton alle nukkumaan. Katujen suhina, ihmisten vaimeat äänet, alhaalla kaukaisuudessa. Hänellä ei ollut muuta muistikuvaa kuin koiran haukunta ja kirkas sokaiseva valo sekä sen jälkeen kova isku päähän. Hän heräsi seuraavana aamuna läheisen jalkapallokentän viereisestä puistikosta. Kukaan ei ensin uskonut ja sen jälkeen ketään ei löytynyt ja vähän ajan päästä ketään ei kiinnostanut.

Matilda herää valkoisessa huoneessa, valkoisten verhojen alla, valkoisessa asussa. Pitkin verhoja kiipeää kuvioita jotka muuttavat muotoaan hämähäkeistä syksyiseen viljapeltoon, tuulisena päivänä. Matilda tarttuu verhoon kiinni ja vetää sen alas, alkaa sulloa sitä suuhun ja käpertyy sängylle. Vähän ajan kuluttua hänet kiskotaan ylös ja talutetaan kolmin kaksin käsin käytävälle ja huoneeseen jossa saa kävellä miten päin vaan, kaatuilla ja huutaa, jos enää osaisi tai edes jaksaisi. Valkoinen pitkä käytävä ja valkotakkisia ihmisiä, valkoiset seinät ja valkoinen valo. Normaaleina päivinä hän istuu isossa salissa ja järjestelee kirjoja, ensin aakkosten alusta loppuun ja sen jälkeen lopusta alkuun ja lopuksi tummasta vaaleaan ja vaaleasta tummaan. Joinain päivinä hän hymyilee salaa, kädet selän taakse nippusiteillä kiinnitettynä eli edessä, jos kävelisi takaperin.

“Mistä on kysymys, mikä on kysymys. En halua muistella tätä aikaa, sitä aikaa, olin päältä kolmenkymmenen. En kyllä oikein muistakaan, muistan rauhallisen ajan ja ihmiset. Montako vuotta meni, en tiedä. Äiti kävi kerran kuukaudessa tai vuodessa, isä ei tietenkään, emme puhuneet juurikaan, olisin halunnut kertoa kaikesta. Tämä oli kyllä tässä tai mitä on enää jäljellä, ei minulla ole mitään. Verhot muistan ja valon, valon, valon ja sätkinnän kuin silakka verkossa ja huudot viereisistä huoneista. Minä olin aina hiljaa, välillä sekin ärsytti muita. Mistä on kyse? Ai se vartijako, kirkas valo?”

*****

Klonks, räts, klonks sanoi liukuhihna päivästä toiseen, tuutista mehujäähän. Missään ei ole ollut niin selkeää ja rauhallista kuin täällä, asiat vain etenevät vääjäämättömästi eteenpäin. Välillä kohdalle osuu murskaantunut tuutti, mutta sen poimiminen pois tuotti vain outoa mielihyvää. Päivät päättyvät samalla tavalla pukuhuoneeseen, raitiovaunuun ja kotiin sekä sama takaperin.

Matilda petaa sängyn uudelleen, viimeisen kerran ja järjestelee vaatteita värien mukaan pinoiksi sille, koulukirjoja täsmällisen tasaisiksi pinoiksi ja laskee niiden päälle hiusharjan jossa tukoittain vaaleita ja mustia hiuksia, niihin hän ei halua koskea. Korvakoruja, rannerenkaita ja puolityhjä hajuvesi. Hän sammuttaa valon ja sulkee oven viimeisen kerran, avaa sen uudelleen ja sulkee vielä kerran.

Asunnossa on kaksi muutakin huonetta, joista yksi on täysin tyhjä, ollut aina. Toisessa on vain pöytä ja kaksi tuolia sekä kasveja sekä loputtomasti erilaisia maustepurkkeja lajiteltuina ensin maun mukaan ja sen jälkeen päävärin, lukemattomia lukemattomia kirjoja säntillisissä riveissä. Yksivärinen matto ja himmeää valoa tuova kattolamppu, ei missään eikä missään tapauksessa kirkasta tai valkoista.

“Kun hän lähti vai kuoliko se, en ajatellut mitään. Hyväksyin sen jotenkin helpottuneena tai olin minä surullinen ja halusin huutaa ja kuolla, taas. Miten vanha olikaan, ai niin nuori, no hyvähän sekin, nuorissa on tulevaisuus. Sehän on jokin laulukin, kuulin radiosta eilen vai tänään, en muista. Saisinko lisää kahvia, ai saa riittää vai. Kirjoitin pienen runon hänelle, minusta ja sinusta, yritän muistaa sen.”

“Miksi sinä sen, kun olit siinä, minä en. Kun olin muualla, odotit parvekkeen nurkassa. Kävelin huoneessani edestakaisin ja takaisin, edes sinä. Kun ikkunat, kun kaikki taakse jäävät asiat eivät ole enää edessä, on kuu yhä ylhäällä ja joskus alhaalla, lumi sataa uudestaan ja uudestaan kynnyksen yli ja metsässä on yhä yksinäisiä eläimiä.”

*****

Matilda järjesteli pelikortteja ensin maan mukaan pinoihin ja sen jälkeen numeroiden mukaan pienimmistä suurimpaan ja suurimmasta pienimpään. Ruoka-aika koittaisi pian ja saliin saapuu muita vanhuksia talutettuina, pyörätuolissa sekä muutama omin avuin, hyvin hitaasti etuperin.

“Tiedätkö mitä, kuka oletkaan tai kuka olenkaan. Tämä on niin helppoa, kaikki mikä tulee menee samantien ja muistan vain vanhoja asioita. Edessä ei ole enää paljon mitään ja kaikki katoaa mielestä muutamassa minuutissa. Rauhallista ja niin kaunista. Haluaisin olla lapsi tai siis haluaisin lapsen tai olisin halunnut lapsen, olin kyllä raskaana niin raskasta tämä. Koira haukkui ja pää paukkui, heh. Haluaako herra vai rouva vai kuka olitkaan nähdä kuinka kävelen takaperin taivaaseen vai oliko se huoneeseen?

----------



Jälkisanat:

Tämä teksti sai olla pidempi kuin muut eli n. 9000 merkkiä ja aiheena oli "Valittu" ja tehtävänannossa oli laajemmin tekstin liittyvistä vaatimuksista ym. Pidempi muoto sopi mulle paremmin, koska pääsin hieman laajemmin käsittelemään aihetta ja rakentamaan kaaren. Toki tässä tökkii varsin nopeat siirtymät ja takaumat ajassa, ei oikein ollut muuta mahista, koska alusta piti päästä loppuun ja takaperin. Olen yhä varsin tyytyväinen, mutta olisi ilman muuta vaikka mitä paikkailtavaa sekä kielioppikin hieman levähtelee. 
Kirjoittaminen meinasi tyssätä armottomaan migreeniin päivää ennen deadlinea, selätin sen joten kuten ja palasin saaresta läpi tyrskyjen äkkiä kotiin viimeistelemään. Parissa päivässä kuitenkin ja tällä tematiikalla varmaan eteenpäin, kohti tuntematonta!.

Kirjoitin vastauksen kurssikaverin antamaan palautteeseen ja se valottaa hieman tekstin sisältöä sekä tavoitteita:

"Matilda on eräänlaisten pakkoneuroosien vanki, todellisuuden hajottama ja yksin senkin vuoksi. Tavallaan toisteiset asiat ja virheet kuuluvat elämään ja tuovat siihen rauhaa, mutta samalla sysäävät vain väärään suuntaan ja samalla muukin elämän turvaverkko hajoilee ympäriltä. Eräänlainen koko elämän kattava kehityskertomus, ehkä vähän liian iso pala haukattavaksi, mutta kunnialla loppuun ja hieman ennen määräaikaakin. Osioissa on kyse eri ikävuosista ja muistelijana on lopun vanhus, sama Matilda, jolle rauhan suo vasta lähimuistin katoaminen elämän lopussa. Hieman tarkoituksella myös sotkin hivenen ikäkausia takaumilla, kyse on samasta matkaajasta läpi vuosikymmenten, vääristymistä myös ajassa. Toivottavasti ei mennyt liian sekavaksi, alunperin jaksojen niminä oli ikävuodet, mutta jätin ne loppuvaiheessa pois liian selventävinä eli haastetta ja tulkinnanvaraa enemmän lukijalle. 
On kannustavaa kuulla, että pidät ilmaisustani, sen sävykkyydestä.”

Yksi kurssin opettajista antoi virallista palautetta tekstistä mm. näin:

"Jos olen jo monta kertaa sanonut, että sun tekstit on hienoja, niin tämä on niistä musta hienoin. Sillä on selvä humaani tarkoitus ymmärtää "hullun" logiikkaa ja sen rakenne on hieno. Ensin Matildaa katsotaan kaukaa, terveiden vieroksuvin silmin. Sitten hän tulee lähelle ja kaikki vaikuttaa täysin selvältä ja ymmärrettävältä."

”Muuten olen pahoillani, että olet joutunut tulemaan saarestakin tekstin takia, mutta uhraus kannatti. On hieno loppu kertomukselle, että se kuitenkin käy elämän läpi ihan kronologisessa järjestyksessä lapsesta vanhuuteen, vaikka lopussa Matilda on niin muistisairas, että kirjaimellisesti elää elämäänsä takaperin palaamalla menneeseen. Tässä ei tunnu olevan mitään ylimääräistä, vaan kaikki on harkittua ja liittyy toisiinsa, se että ajassa tapahtuu näin jyrkkä leikkaus mua vaan vähän hiersi.”

"Tässä sulla on painovalmis teksti, joten nyt lepo! Osaan kuvitella, ettei tän kirjoittaminen oo ollut henkisesti kevyttä, mutta silläkin uhalla toivon tätä lisää ja sun jatkavan näiden kirjoittamista kokoelmaksi asti. Nää sun nyrjähtäneet hahmot on todella tärkeitä ja painoarvoisia.

Tästä tulisi kokoelma, jolla on paljon asiaa, kun novellikokoelmat aika usein on sellaisia nuorten, kirjailijaksi haluavien tyyppien kikkailunäytteitä."

----

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriittinen korkeakoulu / 1. teksti

Kriittinen korkeakoulu / 4. teksti

Kriittinen korkeakoulu / 3. teksti

Lumisade (v2)